Sijoittajan tulee tietää, mihin rahansa laittaa. Epämiellyttävien asioiden välttely voi kuitenkin saada tekemään hätiköityjä päätöksiä.
Peruslähtökohta on yksinkertainen: sijoittajan tulee paitsi lukea tuotteesta saamansa tieto myös sisäistää se. Tätä varten tiedon pitää olla ymmärrettävässä muodossa.
Oikeuskäytännön perusteella sijoittaja voi pääsääntöisesti luottaa tuotteen tarjoajan PowerPoint-materiaaleihin tai suulliseen kertomaan siitäkin huolimatta, että se olisi ristiriidassa tai puutteellista viranomaisen tarkastamaan viralliseen esitteeseen nähden.
Jos sijoittaja on saanut kaiken tarvitsemansa materiaalin, hän tekee valinnan sen lukemisesta. Monisatasivuisten esitteiden suhteen on helppo tehdä kustannushyötyanalyysi, jonka perusteella kaikkea ei kannata lukea. Ylioptimistisuus ja yliluottamus voivat johtaa hätiköityyn sijoituspäätökseen.
Sijoituksia pitää seurata
Luki materiaalin osittain tai kokonaan, sijoittaja voi olettaa tietävänsä tarpeeksi, vaikka tosiasiassa ei ole ymmärtänyt materiaalia oikein tai lainkaan. Kulut ja riskit saatetaan sekoittaa ja kuvitella riski vain mahdollisen tuoton menettämiseksi. Tuotteiden tarjoajien intresseissä on myydä tuotteita ja korostaa niiden hyviä puolia. Suosittu tuote saattaa suosionsa takia vaikuttaa turvalliselta pintapuolisella tutustumisella.
Ihminen välttelee epämiellyttäviä asioita, mikä näkyy esimerkiksi taipumuksena seurata sijoituksia enemmän hyvissä markkinatilanteissa kuin huonoissa. Sijoituksia ei myöskään välttämättä seurata, jos on sijoitustilanteessa saatu valheellinen kuva pääoman turvasta. Jos taas sijoitus on tehty ilman, että sijoittaja on ymmärtänyt kaikkea annettua tietoa, voivat vuositiedotteet ja muut tiedonannot sijoituksesta olla liian monimutkaisia ja epäselviä.
Suosittu tuote saattaa suosionsa takia vaikuttaa turvalliselta pintapuolisella tutustumisella.
Kun vielä otetaan huomioon se, että reklamaatio tiedonantovirheestä tulee tehdä kohtuullisen nopeasti virheellisen tiedonannon jälkeen, se jää helposti tekemättä.
Sijoittajan inhimillisistä taipumuksista voi olla huomattavia seurauksia: vakuutuslautakunta on joissakin tapauksissa tulkinnut reklamaatioaikaa löyhemmin, mutta Arvopaperilautakunta on aina katsonut, että reklamaatioajan ylittäminen johtaa hyvityksen menettämiseen.
Vitkuttelu tulee pahimmassa tapauksessa kalliiksi.
Lähde: Marja Luukkosen väitöskirja Sijoittajan velvollisuudet. Helsingin yliopisto 2018.
Juttu on alun perin julkaistu Viisaan Rahan numerossa 2/2019.
Oikeustapaus #1: KKO 2015:93
Sijoittajamenetti Lehman Brothersin takaamaan obligaatioon sijoittamansa puoli miljoonaa euroa, kun konserni hakeutui yrityssaneeraukseen syksyllä 2008.
Sijoittajalle annetussa markkinointiesitteessä ei mainittu niin sanottua liikkeeseenlaskijariskiä eli että sijoitetun pääoman voi menettää, jos liikkeeseenlaskija ajautuu maksukyvyttömäksi.
Päinvastoin markkinointiesitteessä luki, että “huonoimmassakin tapauksessa sijoittaja saa eräpäivänä koko sijoittamansa pääoman takaisin (pl. merkintäpalkkio)”. Riski mainittiin vain sijoittajalle annetussa 217-sivuisessa, englanninkielisessä esitteessä, johon markkinointiesite kehotti tutustumaan. Sitä ei ollut myöskään sijoittajan esittelytilaisuudessa näkemässä PowerPoint-esityksessä.
Käräjäoikeus hylkäsi kanteen, mutta hovioikeus katsoi, että sijoitustilaisuudessa olisi tuotteen tarjoajan tullut selvästi tuoda esille laajaan aineistoon tutustumisen tarve. Hovioikeus totesi, että sijoittaja ei todennäköisesti olisi tehnyt sijoitusta lainarahalla, mikäli olisi tiedostanut mahdollisuuden pääoman menettämiseen. Korkein oikeus ei muuttanut tuomiota kuin vahingonkorvaussumman osalta.
Oikeustapaus #2: KKO 2010:25
Sijoittaja oli tehnyt vuonna 1998 eläkevakuutussopimuksen, jonka solmimisen yhteydessä esitetyssä tarjouslaskelmassa kerrottiin eläkerahaston suuruudet sijoittajan jäädessä eläkkeelle neljän, viiden ja kymmenen prosentin vuosikasvuilla. Laskelman yhteydessä todettiin, että siinä oli otettu huomioon hallinnointi- ja varainhoitokulut.
Laskelmassa ei kuitenkaan todellisuudessa huomioitu vakuutusyhtiölle itselleen maksettavaa yhden prosentin vuotuista hallinnointikulua vaan ainoastaan niiden rahastojen kulut, joihin vakuutusyhtiö sijoitti rahat.
Korkein oikeus päätti äänestyksen jälkeen käräjäoikeuden ja hovioikeuden tavoin, että sijoittajalle annetut tiedot olivat olleet puutteellisia ja harhaanjohtavia ja että yhden prosentin hallinnointikuluja ei saanut periä.
Korkeimman oikeuden vähemmistö oli sitä mieltä, että vaikka sijoittajan saamien tietojen pohjalta ei ole ollut saatavissa täsmällistä tietoa kulujen vaikutuksesta tuottoon, oli selvää, että hallinnointikuluja peritään. Näin ollen vakuutusyhtiö ei menetellyt lainvastaisesti.
