Sijoitusvarallisuuden määrä ja sijoittajan riskinottohalukkuus luovat raamit sijoittamiselle. Loppupeleissä on kyse siitä, mitä sijoittamisella haluaa saavuttaa.
Viime tekstissäni pyöritin fundamenttisijoittamisessa usein vastaantulevaa ongelmaa, FOMO:a. Jotta keskustelu ja sijoittajan toiminta eivät pyörisi pelkästään yksittäisten positioiden veivailussa edestakaisin, on sijoitusvarallisuuden hallinnassa otettava huomioon myös kokonaiskuva. Siihen kuuluvat muun muassa sijoittajan riskinottohalukkuus, sijoitettavan varallisuuden määrä ja monia muita asioita. Tässä tekstissä luodaankin lyhyt katsaus sijoitusvarallisuuden hallintaan.
Sijoitusvarallisuuden hallinnassa kaksi keskeistä kokonaisuutta, jotka luovat sijoittajalle raamit, ovat sijoitusvarallisuuden määrä ja sijoittajan riskinottohalukkuus. Sijoitusvarallisuuden määrä vaikuttaa suoraan siihen, mihin instrumentteihin sijoittaja päättää varallisuuttaan sijoittaa.
Yksityissijoittajille mielestäni tärkein näkökulma tulee siinä, että suorat osakeostot ovat useimmiten kulutasoltaan erittäin kalliita, mikäli sijoitettavat summat yhteen osakkeeseen ovat alle 1000 euron luokkaa. Mikäli keskimääräinen yksityissijoittaja pyrkii luomaan yksittäisillä osakkeilla jokseenkin hajautetun portfolion, kulutason huomioon ottaminen tulee väistämättä vastaan yhtenä pohdittavana asiana.
Lähtökohtaisesti esimerkiksi yhden prosentin toimeksiantokulujen maksaminen yhden osakeoston yhteydessä luo jo paineita luoda lisäarvoa omalla osakepoimintakyvyllään, kun vaihtoehtona olisi esimerkiksi ostaa jo valmiiksi hajautettuja (indeksi)rahastoja hyvin pienillä tai jopa nollakuluilla. Kun mennään monimutkaisempiin sijoitusinstrumentteihin, sijoitettava varallisuus tulee useimmiten itsessään jo esteeksi – esimerkiksi monimutkaisemmissa rahastoissa minimisijoitus voi olla vaikka 100 000 euroa.
Portfolioiden riskitason säätely
Toisaalta mikäli sijoitusvarallisuuden määrä ei luo esteitä esimerkiksi monen eri portfolion luomiseen, sijoittaja pystyy myös hallinnoimaan kokonaisriskitasoaan yksittäisten portfolioiden riskitason säätelyn kautta. Isossa kuvassa tykkään ajattelutavasta, jossa tärkeimmät raamit sijoitusvarallisuuden kokonaisriskitasolle luo volatiliteetti – minun tapauksessani sijoitusyhtiötä hallinoidessa siis kaikkien portfolioiden volatiliteetin yhteissumma, ja korrelaatio/altistus eri omaisuusluokille (josta saadaan raamit häntäriskeille).
Lähtökohtaisesti kokonaisvolatiliteetti pysyy hyvässä sijoitusvarallisuuden hallinnassa sijoittajan riskiensietokyvyn sallimissa rajoissa, ja sijoittajan kokonaisvarallisuus ei minkään häntäriskin osuessa tuhoudu täysin peruuttamattomasti (tällä tarkoitan siis esim. <-90 prosentin varallisuuden arvonlaskua). Vaikka esimerkiksi kvantitatiivista portfoliota pyörittäessä portfolion volatiliteetista ja korrelaatiosta osakemarkkinaa vastaan (yksinkertaistettuna siis esim. S&P 500:aa vastaan) saa halutessaan hyvinkin tarkkaa dataa, yhden yksittäisistä osakkeista koostuvan portfolion riskitasosta saa hyvillä peukalosäännöillä riittävän arvion ilman tarkkaa dataa riskiparametreista.
Apuna voi käyttää esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:
– Minkälaisista osakkeista portfolio koostuu? Onko kyseisessä portfoliossa paljon korkean riskin osakkeita (usein ns. ”high beta” -osakkeita), defensiivisiä matalan riskin osakkeita (usein ns. ”low beta” -osakkeita) vai jotain siltä väliltä?
– Kuinka moneen osakkeeseen portfoliossa on sijoitettu? Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että mitä vähemmän osakkeita portfoliossa on, sitä keskittyneempi portfolion varallisuus on, ja sitä suurempi altistus sijoittajalla on yksittäisen yhtiön kurssikehitykselle ja yksittäisen yhtiön liiketoiminnan (häntä)riskeille.
– Ovatko portfolion osakesijoitukset ns. long only -sijoituksia vai onko mukana myös osakkeiden lyhyeksimyyntiä (ts. onko portfolio ns. long-short -portfolio)? Tämä vaikuttaa useimmissa tapauksissa merkittävästi etenkin portfolion korrelaatioon osakemarkkinaa vastaan – useimmiten tätä L/S-portfolion konseptia hyödynnetään etenkin kvantitatiivisessa sijoittamisessa, kun halutaan pyrkiä saavuttamaan yleisen markkinan kanssa korreloimattomia tuottoja.
Riskinottohalukkuudessa on hyvä muistaa myös psykologian ja tavoitteiden vaikutus sijoittajan toimintaan. Mikäli sijoitusvarallisuus on sijoittajan mielestä vielä pieni, sijoittaja saattaa ottaa herkemmin isompaa riskiä varallisuudella korkeampaa tuotto-odotusta tavoitellessaan. Sijoittajan mielestä suurella varallisuudella taas saattaa herkemmin haluta hajauttaa varallisuutta eri omaisuusluokkiin ja hakea pääomalle myös riskittömämpää tuottoa pienemmällä tuotto-odotuksella (esim. pitkän aikavälin korkosijoitukset osana vahvasti osakkeisiin keskittyneessä sijoitusvarallisuudessa).
Toisaalta jos sijoittajan tavoite on todella pitkällä aikavälillä kasvattaa sijoitusvarallisuutta hyvin systemaattisesti, tällöin saattaa säästää kymmeniä vuosia vaikka kuukausittain rahastoihin, eikä välttämättä lähde edes ”kikkailemaan” monimutkaisempien sijoitusstrategioiden kanssa. Loppupeleissä sijoittamisessa on paljon kyse siitä, mitä sijoittaja tahtoo sijoittamiselta saada.
Johannes Sippola
Kirjoittaja on treidaaja, lääketieteen opiskelija ja Medifilm Oy:n toimitusjohtaja.
