Yritin selittää sukulaiselleni, miksi oma sukupolveni suhtautuu metsäjätteihin aiempia nuivemmin. Paatokseni oli kuitenkin auttamattomassa ristiriidassa hänessä elävän suuren tarinan kanssa.
En liene ainoa suomalainen, jonka kielen päällä ovat viime viikkoina olleet jokihelmisimpukat. Hukkajoella tapahtunut törkeä luonnonsuojelurikos avasi omalta kohdaltani myös kurkistamisen arvoisen ikkunan menneeseen oivaltaessani, miten eri lailla metsäteollisuuden toiminta näyttäytyy eri ikäisille suomalaisille.
Yritin taannoin selittää eräälle sukulaiselleni Suomussalmen tapahtumiin vedoten, miksi oma sukupolveni suhtautuu metsäjätteihin aiempia nuivemmin. Huomasin kuitenkin LinkedIn-henkisten työnantajamielikuvapohdintojeni kantautuvan aika lailla kuuroille korville, sillä paatokseni oli niin auttamattomassa ristiriidassa sukulaisessani elävän suuren tarinan kanssa. Hänen mukaansa metsänhoito on jotain, mitä suomalaiset ”vain osaavat”, ja metsäteollisuuden edut ovat siksi suorastaan synonyymi Suomen kansalliselle edulle.
En usko sukulaiseni olevan ajatustensa kanssa yksin, sillä aikanaan kaikki valuuttapolitiikasta lähtien viritettiin tukemaan vihreän kullan vientiä. Historiaa vasten on myös helppo ymmärtää, miksi Suomessa edes käpy ei voi pudota puusta ilman, että joku miettii, onko tässä suomalaisen biotalouden uusi vetojuhta.
Jotta en vaikuttaisi täysin asenteelliselta, niin todettakoon, etten ole aina ollut yhtä kranttu. Muistan fuksina hykerreelleni ensimmäisellä tuotantotalouden kurssillani vuoron perään Porterille ja Kramerille sekä ajatelleeni ihan tosissani voivani vaikuttaa maailmantalouden liikkeisiin lähinnä kuukausittaisen opintotuen avulla. Naiivia, mutta tiedän tällä haavaa nostaa käden ajatusvirheen merkiksi.
Liitukauden joukkosukupuuton selättänyt laji voi tuosta vaan menehtyä metsäkoneen alle.
Maailma oli perusasetuksiltaan toki hieman erilainen vielä viisi vuotta sitten. Ennen koronapandemiaa, Ukrainan sotaa ja muita monikriisin palasia oli huomattavasti luontevampaa ajatella, että maailma todella voidaan pelastaa voittoa tekemällä. Nyt kotimaiset kestävät vaatebrändit kumartavat Sheinile kuin kuninkaalle. Elämä on myös siitä herkkää hommaa, että liitukauden joukkosukupuuton selättänyt laji voi tuosta vaan menehtyä metsäkoneen alle.
Kyynisyydelläkin on toki rajansa. Raakkujen joukkotuhon yhteydessä koettiin muiden yritysten aiempia mainekriisejä myötäilevä näytelmä, jonka repliikkeihin minäkin halusin eläytyä muiden mukana. Ehkä Stora Enso ei tiennyt raakkuesiintymästä. Kyllä muuten tiesi. Ehkä yritys saa ansionsa mukaan, kun sen osakekurssi kaiken järjen mukaan laskee. Ei muuten laskenut. Ehkä ne ovat tällä kertaa tosissaan, kun kertovat tiedotteessaan olevansa vastuullisia. Nähtäväksi jää.
Sini Saarni
Kirjoittaja on taloustieteen opiskelija Aalto-yliopistossa.
