Pankkirakennusten lisäksi kasvavassa Helsingissä rakennettiin myös vakuutusyhtiöiden käyttöön liikerakennuksia, joista yksi tunnetuin lienee Palovakuutus-Osakeyhtiö Pohjolan talo. Se on paitsi liikerakennus, myös kansallisromanttinen kokonaistaideteos erityisen kauniine julkisivuineen ja sisätiloineen.
Vakuutustoiminnan yleistyminen 1800-luvulla liittyi kasvavan Helsingin, vaurauden ja kehittymisen aikaan. Paloavun antamisesta löytyy mainintoja jo vuoden 1347 Maunu Eerikinpojan säätämästä laista, mutta nykyisenkaltaisen palovakuuttamisen lähtökohtana on 1700-luvun eurooppalaisen talouselämän uusi keksintö, johon liittyi riskienhallinta, taloustiede ja rahastointi. Suomessa palovakuuttaminen levisi 1780- luvulla Ruotsista Turun kautta muualle maahan. Kovin suosittua palovakuuttaminen ei tosin vielä tuolloin ollut, vain viidesosa turkulaisista taloista oli vakuutettu. Tuolloinen vakuutus oli ruotsalainen, koko valtakunnan laajuinen palovakuutusrahasto. Yleisen palovakuutusrahaston jälkeen markkinoille tulipalovakuutusyhtiöitä ja palovakuutusten ottaminen myös yleistyi. Suomen ensimmäinen palovakuutusyritys, Suomen palovakuutuskonttori perustettiin Turussa vuonna 1816, mutta se kaatui taloudellisiin ongelmiin 1827 riehuneen Turun suurpalon jälkimainingeissa.
Palovakuutus-Osakeyhtiö Pohjola perustettiin vuonna 1890 ja vuonna 1912 se liittyi perustettavaanHelsingin Arvopaperipörssiin. Aikanaan palovakuutusyhtiön pääkonttoriksi rakennettu talo kuulu nykyään eläkevakuutusyhtiö Ilmariselle. Rakentamisesta järjestettiin vuonna 1899 arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen. Nuoret arkkitehdit olivat valmistuneet yhtä aikaa Polyteknillisestä opistosta vuonna 1897. He perustivat jo opiskeluaikanaan yhteisen toimiston ja saivat heti valmistuttuaan isoja ja merkittäviä toimeksiantoja. Heidät velvoitettiin rakentamaan talo kilpailussa toiseksi tulleen Ines ja Agathon Törnvallin esityksen pohjapiirustuksen mukaan. Lisäksi vaatimuksena oli, että julkivisut toteutetaan kotimaisesta luonnonkivestä. Rakennus vihittiin käyttöön joulukuussa vuonna 1901.
Rakennukseen suunniteltiin liike- toimisto sekä asuintiloja ja se oli ajanmukainen ja moderni tekniseltä toteutukseltaan. Rakenteissa käytettiin runsaasti rautaa ja talossa oli oma sähkökeskus ja hissi. Julkisivumateriaaleiksi valikoituivat graniitti ja vuolukivi. Kadunpuoleisten fasadien verhouksessa käytettiin graniittia sekä Juuan Nunnalahden harmaata vuolukiveä, jota käytettiin erityisesti veistoskoristelun osalta, koska sen työstäminen oli graniittia helpompaa.
Se, että rakennus on suunniteltu nimenomaan palovakuutusyhtiölle, näkyy osasta julkisivun koristeaiheista. Julkisivusta löytyvät esimerkiksi soihtuja kantavat karhut, olihan liekkiä kannatteleva kontio yhtiön liiketunnus. Lisäksi julkisivussa on nähtävissä monia viittauksia suomalaiseen kansanperinteeseen ja Kalevalan tarinoihin. Veistoskoristelusta vastasi Pariisissa kuvanveistoa Auguste Rodinin johdolla opiskellut Hilda Flodin. Flodin on veistänyt myös Pohjoismaiden Yhdyspankin Viipurin konttorin julkisivukoristeet.
Pohjolan rakennus on koristeiden osalta niin runsas, että siitä löytää jokaisella ohikulkukerralla jotakin uutta katsottavaa. Kokonaisuutena rakennus on melkoisen leikkisä. Vakavahenkisen yhtiön julkisivussa seikkailevat myyttiset metsän asukkaat, kuten irvistävät peikot, menninkäiset ja maahiset. Lisäksi koristelusta löytyy runsas kavalkadi erilaisia metsäisiä aiheita, kuten karhuja, männynkäpyjä ja oravia. Menninkäisten ylle nousevat sivuilla pilastereina kohoavat männyt ja niiden ylle havuoksisto. Korkealla parvekkeissa voi nähdä suloiset sydänkoristeiset leikkaukset. Koristeelliset yksityiskohdat eivät ulottuneet vain rakennuksen julkisivuun vaan rakennus on kokonaisuutena ylellinen taideteoskokonaisuus. Jyhkeiden ovien metalliosat on takonut taidetakoja Eric O. W. Ehrenström.
Nykyään rakennusta voi ihailla kävelemällä Aleksanterinkadun ja Mikonkadun kulmassa, sisäänkäynti on Aleksanterinkadun puolella. Sisätilat ovat suljettuina, mutta ulkopuolinen veistoskoristelu on näyttävä ja siinä riittää katsottavaa useammallekin ohikulkumatkalle.
Anu Latva-aho
FM, taidehistoria
