Olin mukana Kauppalehden Markkinaraati-ohjelmassa, jossa käsiteltiin kullan, metsän ja Bitcoinin näkymiä. Samalla sivuttiin kotiin sijoittamista, johon totesin sen olevan yksi suomalaisten varallisuuskehityksen kirosana. Uskon, että asia on herättänyt paljon kysymyksiä monille Markkinaraadin seuraajalle. Onhan tämä valtavalle osalle suomalaisista se elämän tärkein ”sijoituskohde” ja rakas koti.
Merkittävä sijoittamisen jälkeenjääneisyyden mittari on vahva omistusasumisen kulttuuri Suomessa ja asuntolainapolitiikka, joka eroaa merkittävästi esimerkiksi Ruotsista.
”Omistusasuminen on ainoa oikea tapa asua ja lainoista pitää päästä eroon niin nopeasti kuin mahdollista”. Varsinkin nuorilla saattaa jäädä mahdollisuuksia käyttämättä, kun merkittävän osan palkasta vievät lainanlyhennykset.
Kun riskinottokyky on tapettu ylisuurella asuntolainalla, kynnys uranvaihtoon, yrittäjyyteen ja muuhun säästämiseen voi nousta liian korkeaksi. Merkittävä muutos voisi olla hyvin pitkät asuntolainat ja lainat, joita ei ole tarkoituskaan kokonaan maksaa pois.
Se mahdollistaisi asunnon omistamisen rinnalla aktiivisen sijoittamisen. Siis eräänlainen välimalli omistusasumisesta ja vuokraasumisesta.
Pikkuhiljaa rakentuva osake- tai rahastosalkku tuo valtavasti joustoa elämäntilanteisiin.
Riskinottokyky on tapettu ylisuurella asuntolainalla.
Moni ei tule pitkän deflatorisen kauden jälkeen ajatelleeksi, että normaalissa taloustilanteessa asuntolaina on melkeinpä kansalaisen paras omaisuusluokka. Sen taloudellinen arvo kasvaa päivittäin, kun inflaatio syö rahanarvoa ja ympärillä talous kasvaa. Velasta maksettava korko sen sijaan on vuokraan verrattavaa kulutusta, joka jokaisen on maksettava, jos haluaa katon alla yönsä viettää. Kun lyhennykset käyttääkin osakemarkkinoihin, saa tavallaan tuplatuoton; sekä sijoituksista että inflaation polttamasta lainapääomasta.
Jotta asumisen kulttuuri saataisiin yksilön hyvinvointia parantavaksi ja yhteiskuntaa vaurastuttavaksi, tulisi lainsäädännön ja pankkien toimintamallien muuttua.
Hyvin pitkät asuntolainat tulisi sallia. Lyhennysten vaihtoehtona tulisi sallia pitkäaikaissäästäminen, joka olisi käytännössä pakollista pienentyneiden lainanlyhennysten tilalla. Viimeinen päätös jäisi kuluttajalle, luottaako hän siihen, että omaisuuserien tuotot ja inflaatio jatkuvat seuraavat vuosikymmenet suurin piirtein samalla tavalla.
Aika paljon vaatimattomampiakin lukuja tämä malli kestää, mutta ei totaalista omaisuuserien pitkäaikaista tuhoutumista, jolloin kädessä olisi lopulta arvoton asunto, arvottomat arvopaperit ja paljon velkaa. Tämän todennäköisyys esimerkiksi 30 vuoden periodilla on olemattoman pieni, muttei kuitenkaan nolla.
