Moni tuntuu edelleen ihan aidosti ajattelevan, että lakisääteisen työeläkkeen karttuminen toimii käytännössä kuin omalle henkilökohtaiselle sijoitustilille säästäminen.
“Olen oman eläkkeeni maksanut ja sillä selvä.”
En liene ainoa, joka on kyseistä toteamusta kyseenalaistamalla onnistunut pillastuttamaan jonkun. Suomen nykyisen eläkejärjestelmän lainalaisuuksien esille tuominen, saati sitten kritisoiminen, tulkitaan usein virheellisesti yritykseksi mitätöidä suurten ikäluokkien ammatillinen elämäntyö. Ehkä tästä syystä eläkkeitä sivuava julkinen keskustelu on kuin kananmunan kuorilla kävelyä: viestintuojia vihataan, vaikka kaikki tiedostavat järjestelmässä piilevän kestävyysongelman.
Sukupolvisodan lietsominen tuskin on kenenkään tavoitteena, mutta toisaalta maksumyytin haastamatta jättäminen myös ylläpitää virheellisiä käsityksiä järjestelmän perusrealiteeteista. Tästä syystä moni tuntuu edelleen ihan aidosti ajattelevan, että lakisääteisen työeläkkeen karttuminen toimii käytännössä kuin omalle henkilökohtaiselle sijoitustilille säästäminen. Toki eläke on perinteisesti ja perustellusti hahmotettu eräänlaisena vakuutuksena, mutta kyseessä on niin ikään vain osin rahastoiva ylisukupolvinen tulonsiirtojärjestelmä. Järjestelmää syynätessä on taasen erittäin olennaista ymmärtää ero maksamisen ja ansaitsemisen välillä.
”Eläkkeitä sivuava julkinen keskustelu on kuin kananmunan kuorilla kävelyä.”
Asiassa ei sinällään ole mitään uutta auringon alla. Moderni pohjoismaalainen yhteiskuntasopimus on rakentunut vahvasti sen varaan, että kukin maksaa omalla vuorollaan toisten terveyskeskuslaskut. Eläkejärjestelmästä kimurantin tekee kuitenkin se, että olemme yhteiskuntana sementoineet järjestelmän, jossa maksamalla huomattavasti enemmän ansaitseekin yhtäkkiä vähemmän. Vika ei suinkaan ole pelin pelaajissa vaan sen säännöissä, jotka järjestelmän alkumetreillä perustuivat melko ylioptimistiseen tulevaisuuskuvaan.
Tämä tarina on toki kaikille tuttu. Siihen ollaan yhtä kaikki kirjoittamassa uutta lukua, sillä työmarkkinoiden keskusjärjestöt aloittivat eläkeuudistuneuvottelut viime vuoden lokakuussa. Asia painettiin mediassa ehkä hieman villaisella, sillä työmarkkinakysymyksistä on ollut sattuneista syistä paljon muutakin raportoitavaa viime kuukausina. Käsittääkseni neuvottelupöytään päädyttiin tällä kertaa siitä syystä, että suomalaiset innostuivat synnytystalkoista vielä seitsemän vuoden takaisia väestöennusteitakin vähemmän. Toisin sanoen edessä siintävät vaikeat mutta välttämättömät päätökset.
Pelkään itse pahoin, että eläkeyhtälön ainoa tosiasiassa joustava muuttuja on nykyisten eläkemaksujen taso. Pitkän aikahorisontin takia maksuja on tietysti parempi korottaa ennemmin kuin myöhemmin, mutta noidankehän vaara on hyvin ilmeinen. Eläkemaksujen, ja näin myös työllistämisen sivukulujen, jatkuva ylöspäin hilaaminen heikentää nyt työelämään siirtyvien nuorten mahdollisuuksia vakituiseen työpaikkaan ja siten epäsuorasti perheellistymiseen, mikä puolestaan pakottaa jälleen nostamaan eläkemaksuja myöhemmin tulevaisuudessa.
”Todennäköisesti nuoretkin pääsevät eläkkeelle, mutta kysymys kuuluu, minkä suuruisilla eläkkeillä.”
Mollivoittoisten mielikuvien takia nuoret tuskastelevat usein jo keskenäänkin siitä, pääsevätkö he koskaan itse eläkkeelle. Todennäköisesti pääsevät, mutta oikeastaan kysymys kuuluukin, minkä suuruisilla eläkkeillä. Tästä syystä toivoisin, että nykyisen eläkejärjestelmän lainalaisuuksia sanoitettaisiin nuorille selkeämmin: mitä vuosituhannen vaihteessa syntynyt voisi konkreettisesti tehdä edesauttaakseen omaa tilannettaan? Lisäksi kaikista järjestelmän kestävyyttä paikkaavista toimenpiteistä pitäisi pystyä keskustelemaan, koska eläkemaksujen korottamisen taival tulee kohta väistämättä tiensä päähän.
Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus on luultavasti tämänkin eläkeuudistuksen ensimmäinen uhri. Neuvottelutulosta odotellessa suosittelen kuitenkin lämpimästi yksityisen eläkesäästämisen aloittamista, jos sukanvarsi sen vain sallii.
Sini Saarni
Kirjoittaja on taloustieteen opiskelija Aalto-yliopistossa.
