Kaikista maailman pörssiyhtiöistä vain noin yksi prosentti yltää 10 peräkkäisen vuoden ajan kasvaviin osinkoihin, mitä pidetään osinkoaristokraattiaseman kriteerinä. Tilanne Suomessa on samankaltainen – Helsingin pörssissä taitaa olla tällä erää vain yksi aristokraatti.
Toimittuani viimeisen vajaan 20 vuoden kuluessa neljän pörssiyhtiön hallituksen puheenjohtajan, toimitusjohtajan ja johtoryhmän jäsenen tehtävissä, olen usein pysähtynyt miettimään, miksi niin sanottuja osinkoaristokraatteja on niin vähän.
Periaatteessa voisi olettaa, että lähes kaikki pörssiyhtiöt pyrkivät jatkuvasti parantamaan tulostaan ja kasvattamaan osinkoja. Ja että siksi tällaisia yhtiöitä olisi paljon. Molemmat oletukset ontuvat.
Uskoakseni osinkoaristokraattien määrää rajoittaa se yksinkertainen tosiasia, että on vaativaa kehittää yhtiötä siten, että sen kannattavuus, tase ja likviditeetti mahdollistavat pitkään kasvavat osingot. Luonnollisesti on myös yhtiöitä, jotka eivät pidä osinkoa keskeisenä eivätkä välttämättä edes jaa sellaista, mihin voi olla hyvät perusteet siihenkin.
On vaativaa kehittää yhtiötä siten, että sen kannattavuus, tase ja likviditeetti mahdollistavat pitkään kasvavat osingot
Talousyhtälön lisäksi 10 vuoden ajalle lähes poikkeuksetta tulee ei-odotettuja ongelmia sekä toimintaympäristöstä että omista ratkaisuista.
Viimeisen 10 vuoden ajan olemme nähneet muun muassa velka- ja koronakriisejä sekä sotatilaa Euroopassa. Jokaisessa yhtiössä on luultavimmin tehty myös omia eriasteisia virhepäätöksiä, myönnettiin niitä julkisesti tai ei.
Nämä talousyhtälön, johtamisen ja toimintaympäristön rajoitteet tekevät osinkoaristokraatista niin harvinaisen kuin se on.
Missä osinkoaristokraatit ovat hyviä?
Jos hyväksytään ajatus siitä, että osinkoaristokraatiksi kehittyminen on haastavaa ja harvinaista, seuraava kysymys kuuluu: millä edellytyksillä osinkoaristokraatteja voisi syntyä?
Itse uskon, että sellaiseksi kehittyminen vaatii sekä poikkeuksellista onnistumista että kykyä korjata epäonnistumisia ja sopeutua yllättäviin tilanteisiin.
Kirjallisuuden ja oman kokemuksen perusteella uskoisin, että parhaat mahdollisuudet osinkoaristokraatiksi kehittymiseen on yhtiöillä, joilla on mahdollisimman vahvoja seuraavia piirteitä:
Yhtiö toimii alalla tai aloilla, jotka kasvavat tasaisesti ja ennustettavasti. Tämä luo edellytyksiä pitkäjänteiselle liiketoiminnan kehittämiselle. Osinkoaristokraatiksi kehittyminen ei ehkä niinkään edellytä nopeasti, vaan pikemminkin ennustettavasti, kehittyvää toimialaa. 10 vuoden sihdillä ehtii tulla monenlaisia tilanteita vastaan. Mitä stabiilimpi ala on sen parempi.
Yhtiöllä on jokin kestävä kilpailuetu, jonka suhteen se on vahvoilla alan pelissä. Mitä enemmän maailma muuttuu, sitä enemmän tämä etu on ihmisten osaamisessa ja kyvyssä asemoida yhtiötä muuttuvissa oloissa ja yhteistyötahojen luottamuksen ansaitsemisessa.
Yhtiöllä on pätevä ja sitoutunut johto. Johdolla tarkoitan tässä sekä toimivaa johtoa että hallitusta. Osinkoaristokraatiksi kehittyminen edellyttää 10 vuoden pitkäjänteistä työtä. Tällöin on eduksi, mikäli johto on vahvasti sitoutunut yhtiön kehittämiseen ja sillä on niin sanotusti omat rahat liossa.
Yhtiöllä on kyky selviytyä takaiskuista. 10 vuoden jaksolle jokaiselle yritykselle tulee useita vaikeita paikkoja, virheellisiä investointeja tai epäonnisia liiketoimintaratkaisuja. Mitä nopeammin ja pienemmin vaurioin yritys näistä selviytyy, sen todennäköisemmin se voi suunnata kohti osinkoaristokraattitavoitetta – jossa siis joka vuosi pitää saavuttaa kannattavuus, joka mahdollistaa kasvavan osingon. Yhtiöllä on siis oltava kyky tulla nopeasti pois sillasta, jos se sellaiseen joutuu.
Yhtiöllä on kyky luopua riittävän ajoissa siitä, mikä ei kannata ja suunnata resursseja parempaan. Samalla yhtiön tulee välttää jatkuva uuden perässä hötkyily. Tasapainon löytyminen on taito.
Mihin osakesijoittajan tulisi kohdentaa katseensa?
Osakesijoittajan kannattaa arvioida kriittisesti kaikkia edellä kuvattuja piirteitä. On hyvin helppoa ymmärtää, ettei yhdelläkään yrityksellä voi olla aikaa kestävää huippuvahvuutta kaikissa edellä mainituissa. Eikä varsinkaan kolmen jälkimäisen arvioiminen ole ihan yksinkertaista.
Mitä paremmin yhtiö ymmärtää omat kykynsä, sitä turvallisemmin se voi toimia ja kehittää yhtiötä. Vaarallista taas on se, mikäli johto ei tunnista tai halua tunnistaa omia vahvuuksiaan tai heikkouksiaan.
On vaarallista, mikäli johto ei tunnista tai halua tunnistaa omia vahvuuksiaan tai heikkouksiaan.
Uskoisin, että eri tekijöistä toimialan ja kilpailuetujen arviointi on yleisintä. Tätä tehdään paljon sekä sijoittajien että analyytikoiden toimesta.
Sen sijaan luulisin, että paljon perinteistä analyysiä vähemmän arvioidaan avainhenkilöiden osaamista ja sitoutumista sekä yhtiön kykyä selviytyä takaiskuista, saati yhtiön kykyä luopua ei-toimivasta.
Näillä saattaa kuitenkin olla ratkaiseva merkitys juuri osinkoaristokraattien kohdalla, kun tavoitellaan pitkäkestoista menestystä. Silloin kyse ei ole vain menestyksestä poutasäällä, vaan myös kyvystä selviytyä rajuilmassa.
Petri Roininen
Kirjoittaja on Investors Housen toimitusjohtaja.
