Suomalaisen hyvinvointivaltion nykyiset säästöpaineet eivät suinkaan ole saippuasarjan ennalta-arvaamaton juonenkäänne vaan vuosikymmeniä jatkuneen tietoisen laiminlyönnin tulos.
Olin luultavasti ala-asteella, kun kuulin ensimmäistä kertaa Suomen valtiontalouden olevan kuralla. Sittemmin olen nähnyt aiheesta lukemattomia PowerPoint-esityksiä niin koulussa, töissä, excursioilla kuin luottamustoimia hoitaessakin. Pahimmassa tapauksessa olen jopa itse syyllistynyt näiden esitysten koostamiseen.
Tarina lienee kaikille tuttu: Euroopan agraarisesta periferiasta tuli ennätysnopean rakennemuutoksen siivittämä taloudellisen hyvinvoinnin minisupervalta. Sitten jokin muuttuu. Katajaisen kansan kantti ei enää kestänytkään, ja dioista katoaa perusisänmaallinen pohjavire. Näytöllä alkaa vilistä paljon erilaisia sanoja, lähes kaikki erilaisia ongelmia. Voivoteltavaa on listaksi asti, mutta esitys halutaan silti lopettaa toiveikkaasti antamalla kuulijoiden ymmärtää, että Suomella on vielä aikaa korjata kurssinsa oikealla menoleikkausten, investointien ja veronkorotusten yhdistelmällä.
Nyt aikaa ei enää ole, väestörakenteelle emme mahda mitään. Toisaalta vähemmänkin valpas silmä havaitsi varmasti jo vuosikymmeniä sitten, että Suomessa tulee 2030-luvulla olemaan liian paljon eläkeläisiä ja liian vähän kaikkia muita. Tästä huolimatta suurteen ikäluokkien annettiin ensin siirtyä eläkkeelle ja sitten lipua hoivan tarpeen intensiivisimpään vaiheeseen ilman riittävää varautumista. Suomalaisen hyvinvointivaltion nykyiset säästöpaineet eivät siis suinkaan ole saippuasarjan ennalta-arvaamaton juonenkäänne vaan vuosikymmeniä jatkuneen tietoisen laiminlyönnin tulos.
Vaikka puhuva pää toisensa perään paaluttaa Suomen olevan tienhaarassa, varsinaiset päätökset on rakennettu saman “Toivotaan, toivotaan” -virren varaan kuin julkisen talouden tilanteesta kertovien PowerPoint-esitysten loppukaneetitkin. Esimerkiksi Orpon hallituksen yhdeksän miljardin säästötalkoista kaksi miljardia perustuu haihatelmaan, jonka mukaan sosiaaliturvaleikkausten ja työelämän heikennysten siivittämänä Suomeen ilmestyykin kuin taikaiskusta 100 000 lisätyöllistä. Kun tavoitetta peilaa yleiseen suhdannetilanteeseen, on selvää, että nämä laskennalliset lisätyöpaikat löytävät todellisen elämän vastinparinsa lähinnä virkakunnan villeimmistä päiväunista.
Huomaan itsekin syyllistyväni samaan voivottelumantraan kuin kaikki minua edeltäneet. On kuitenkin tärkeää tunnistaa, että kaikki säästötoimenpide-ehdotukset ovat peräisin jonkin PowerPoint-esityksen tukemasta tarinasta.
Vielä vuosi sitten politiikan suurena kertomuksena oli luoda Suomelle EU:n alijäämämenettelyn juuri ja juuri väistävä kiertoreitti. Alijäämämenettelyn välttämisestä on kehkeytynyt varsinaista merkitystään tärkeämpi päätöksenteon onnistumisen mittari ilman, että kukaan on pohtinut ääneen, onko tavoitteen saavuttamisesta maksettava hinta aidosti sen väärti. Olen itsekin sitä mieltä, että Suomen oikea viiteryhmä löytyy jostain muualta kuin EU:n ”tarkkailuluokalta”. Samanaikaisesti Suomen Pankin ja Valtiontalouden tarkastusviraston arvioiden mukaan näyttää yhä vääjäämättömämmältä, ettemme lyhyellä aikavälillä pysty leikkaamaan itseämme pois alijäämämenettelymaiden listalta. Siksi kaipaisinkin uutta talouspoliittista tarinaa siitä, mitä Suomen pitäisi tehdä alijäämämenettelyn jälkeen.
Sini Saarni
Kirjoittaja on taloustieteen opiskelija Aalto-yliopistossa.
