Nykyaikainen talletuspako (bank run) on varsin mielenkiintoinen tapahtumaketju. Historiasta satojen vuosien ajan voidaan lukea tarinoita siitä, kun pankkeja kuoli kuin kärpäsiä, kun kylillä käynnistyi huhu pankin vaikeuksista. Nopeimmat ehtivät hakemaan rahansa juuttisäkeissä kotiin turvaan.
Yksi viime viikkoina ongelmiin joutunut pankki oli yhdysvaltalainen First Republic Bank, kun se ajautui rajun talletuspaon uhriksi. Nykyään ei jonoteta pankin tiskille juuttisäkeissä, vaan napin painalluksella siirretään talletukset suurempiin ja vakaampiin pankkeihin. Mitä tapahtui seuraavaksi? Pankit, jotka olivat saaneet kriisipankista lähteneitä talletuksia, tallettivat niitä yhteensä 30 miljardin edestä takaisin kriisipankkiin.
Yksittäiselle talletusasiakkaalle tämä ei toivottavasti näy viruksen tartuntana uuteen pankkiin. Todennäköisesti ei, koska suuret pankit kestävät melko varmasti tämän riskinoton. Suurten pankkien motiivi tässä on ylläpitää luottamusta järjestelmään, ei kilpailijan auttaminen.
Enemmän julkisuutta saaneen SVB-pankin osalta kävi toisin, kuten myös sveitsiläisen Credit Suissen osalta. SVB meni nurin ja valtio pelasti tallettajien varat. Credit Suissen osalta junailtiin kiireessä pakkoavioliitto UBS:n kanssa. Sekä SVB:n että Credit Suissen osalta herää paljon moraalisia kysymysmerkkejä.
Näin Osakesäästäjien edunvalvojana kummeksuin erityisesti Bidenin lausuntoja SVB:n pelastustalkoissa. Kärjistetysti viesti oli sen kaltainen, että ahneet osakkeenomistajat saivat ansionsa mukaan ja menettivät rahansa ja tallettajien rahat pelastetaan.
Kumpi on ahneempi, 5 000 dollaria SVB:n osakkeisiin sijoittanut piensijoittaja vai 200 miljoonaa SVB:n tileillä makuuttanut yritys, joka on kilpailuttanut talletuskorkonsa tappiin eikä huolehtinut riskienhallinnastaan? Credit Suissen osakkeenomistajat saavat omistuksistaan kolme miljardia, kun vuosi sitten niiden arvo oli 30 miljardia.
Lisäksi päätös tehtiin ilman osakkeenomistajien ääntä. Myös bondi-sijoittajilta leikattiin 16 miljardia.
Kun finanssisektori huojuu, kaikki päätökset tehdään tallettajien ehdoilla. Ymmärrän sen toki, koska epäluottamus pitää leikata pois, jotta systeemisriski ei realisoidu. On kuitenkin lainsäädännössä asetettu talletussuoja ja sen pitäisi olla riittävä. Kun valtio aina pelastaa kaikki talletukset myös suojan yli tai muuttaa viikonlopun aikana lainsäädäntöä niin, että omistajien oikeudet lytätään, aiheuttaa se valtavaa moraalikatoa sekä tallettajien että pankkien toiminnan osalta.
Valtio kuittaa aina, riskeistä ei tarvitse välittää.
Pari kuukautta sitten osallistuin VM:n jaosto 10:n tilaisuuteen, jossa esiteltiin EKP:n suunnittelemaa digitaalista euroa ja infraa sen ympärille. Olin hieman huvittunut. Mietin tuolloin, että sama kuin posti suunnittelisi digipostia, mutta sellainenhan meillä kaikilla jo on. Mutta oliko tässä sittenkin ajatusta?
Tuntuu siltä, että kymmenen vuoden välein veronmaksajat ovat pelastamassa pankkijärjestelmää. Onko niin, että pankkitoimintaa pitäisi hoitaa sen, jolla on verotusoikeus ja joka loppupeleissä kuittaa laskun?
Karri Salmi
Kirjoittaja on Suomen Osakesäästäjien puheenjohtaja.
