Tämä Euroopan keskuspankin entinen pääjohtaja lausui surullisen kuuluisat ”whatever it takes”-sanansa eurokriisin aikoihin. EKP:n mandaatin puitteissa keskuspankki olisi valmis tekemään mitä ikinä tarvitaan euron pelastamiseksi. Keskuspankki tulisi ostamaan heikkojen euromaiden valtionpapereita tarvittavan määrän, jotta näiden korot eivät karkaisi pilviin. Tätä ohjelmaa kutsutaan nimellä ”Outright Monetary Transactions”, eli OMT.
Vaikka Draghi näillä sanoilla pelasti euron vuoden 2012 akuutista kriisistä, tuli hän samalla avanneeksi varsinaisen Pandoran lippaan. Poliitikot nimittäin huomasivat, että rakenteellisten ongelmien lieveilmiöt voidaan lakaista maton alle keskuspankin määrällisellä elvytyksellä (QE:llä). Vaikka Kreikan ”yltiöhyvinvointivaltio” joutui laihdutuskuurille, valtavasti suuremmat kriisimaat Italia ja Espanja pääsivät eroon vastuuttoman finanssipolitiikan synnyttämistä ongelmista.
Eri eurovaltioiden korkotasot tasaantuivat toisiinsa nähden, eikä maksukyvyttömyysriskiä enää hinnoiteltu oikein markkinoilla. Samalla varsinkin katolisemmissa maissa hoksattiin, että enää ei tarvitse kantaa niin suurta huolta finanssipolitiikan vastuullisuudesta, koska Euroopan keskuspankki pitää korot alhaalla, vaikka kyseisen valtion maksukyky tai tulevaisuudennäkymät heikkenisivät merkittävästi. Ja niin rakenteelliset muutostarpeet unohtuivat poliitikoilta.
Älykkäimmät päinvastoin huomasivat, että tällaisessa tilanteessa kannattaa ottaa niin paljon velkaa kuin ikinä saa.
Yhteinen valuutta mutta ei yhteistä finanssipolitiikkaa
Poliitikkojen harjoittamalla finanssipolitiikalla ohjataan maiden rahankäyttöä. Keskuspankin rahapolitiikalla ylläpidetään hintavakautta jarruttamalla ja kaasuttamalla taloutta rahan saatavuutta ohjaamalla. Talousalueen iskunvaimentimena toimii valuutta, joka halpenee, kun taloudessa menee huonosti. Ulkopuolelta katsottuna talousalueen tuotteet ja palvelut halpenevat, kun sen taloudessa menee huonommin, mikä kasvattaa kysyntää ja elvyttää taloutta.
Kun euroalueella harjoitetaan 19 erilaista finanssipolitiikkaa saman valuuttaunionin sisällä, syntyy ongelmia. Varsinkin kun keskuspankki on uhonnut tasapainottaa jännitteitä huomattavasti toisistaan eroavaa talouskuria harrastavien maiden kesken. Toisilla mailla menee lujaa, talous on vahva ja korot alhaiset. Toisilla mailla menee huonosti, talous on heikko ja koroissa on nousupaineita.
Puolelle jäsenmaista valuutta on liian kallis, eli kyseiset huonommin menestyvät taloudet eivät saa vetoapua halpenevasta valuutasta. Muille jäsenmaille valuutta on taas liian halpa, mikä kiihdyttää heidän talouskasvuaan entisestään. Vaikeuksissa oleville talouksille syötetään ilmaista rahaa ja menestyville talouksille ei löydy talouskasvun hillitsijää. Kun heikoille maille ei löydy kannustinta taloutensa edellytysten parantamiseksi, vuotuisten budjettien reiät tilkitään lisävelkaa ottamalla.
Näin Eurooppaan on saatu synnytettyä 70-luvulla keksitty inflaation isoveli, stagflaatio. Siinä inflaation tavoin hinnat nousevat, mutta talouskasvu sen sijaan sakkaa.
Stagflaation torjunta
Yhdysvaltojen keskuspankin silloinen pääjohtaja Paul Volcker pysäytti stagflaatiokierteen myrkkypilleriin nostamalla korot 20 prosenttiin. Sen seurauksesta hintojen nousu katkesi ja talous otti kunnolla pataan. Näin luova tuho pääsi takaisin hoitamaan tärkeää tehottomuuden puhdistustehtäväänsä ja talous pääsi takaisin terveelle kasvu-uralle. Valitettavasti euroalueelle tällaista korjaussarjaa ei ole. Koska mikäli EKP nostaa korkoja rajusti, euroalueen heikot maat joutuvat pulaan. Sen estämiseksi EKP joutuu suorittamaan mittavia, heikompiin maihin kohdennettuja valtiolainapapereiden ostoja (OMT) samalla, kun se myy paremmin pärjäävien valtioiden lainoja pitääkseen euroalueen määrällisen elvytyksen nettonegatiivisena. Todennäköistä on, ettei tämäkään riitä. Inflaation torjuntatoimenpiteet kiihdyttänevät inflaatiota entisestään
